Toiveita työstä

Minulta on toivottu töihin liittyvää postausta, joten tässä tulee tarinaa eräästä aivan tavallisesta perjantaisesta työpäivästä.

Töihin lähden vaille kymmenen ja yleensä oman tuk tuk kuskin kyydillä. Perjantaina meidän kuski saapuu paikalle, toisinaan hän jättää tulematta milloin mistäkin syystä. Matka toimistolle kestää liikenteestä riippuen kymmenestä minuutista kahteenkymmeneen. Hektisen liikenteen jälkeen aamuisen toimiston hiljaisuus tekee hyvää.

Yleensä aamupäivisin teen toimistohommia, niin nytkin. Tällä kertaa täytyy paneutua järjestön opetusaktiviteetteihin laadittuun uuteen opetussuunnitelmaan, joka on ollut toinen suurista projekteistani. Opetussuunnitelmaa olen laatinut harjoittelun alusta asti, tai pikemminkin avustanut täällä vapaaehtoisena ollutta uusiseelantilaista rehtoria Lynnea  sen laatimisessa. Tässä opetussuunnitelmassa iso paino on yksilökohtaisilla opetussuunnitelmilla, koska naiset ja tytöt, joita opetetaan ovat hyvin eri tasoilla. Käytännössä olen siis seurannut järjestön vapaaehtoisten antamaa käytännön lukutaito-opetusta ja pyrkinyt muodostamaan yhdessä Lynnen kanssa yhtenäisen opetussuunnitelman, joka ottaa huomioon oppilaiden eri tasot.

Lynne oppilaidensa keskellä.

Perjantaina aamuna paneudun opetussuunnitelman viimeisen version puhtaaksi kirjoittamiseen. Sinällään työ on jo edennyt kentälle asti, sillä vapaaehtoiset opettajamme testaavat parhaillaan oppilaiden lähtötasoa ja alkavat sitten pilotoimaan opetussuunnitelmaa. Minun vastuulla on seurata, että suunnitelman noudattaminen alkaa kussakin ryhmässä ja tarvittaessa antaa tukea vapaaehtoisille opettajille uuden suunnitelman omaksumisessa.

Puolen päivän aikaan otan tuk tukin ja kiidän osallistumaan naisten lukutaitoryhmän perjantaiseen keskusteluryhmään. Ambedkar Nagarin alue on semi-slummia täällä sanotaan, mielestäni Intiaksi varsin varakasta slummialuetta, jos nyt slummia ollenkaan. Täällä ovat vapaaehtoiset juuri vaihtuneet ja siksi menen heidän ja kääntäjän avuksi pitämään ensimmäistä yhteistä perjantai keskustelua. Perjantain keskusteluhetkien tarkoituksena on saada naiset puhumaan erilaisista heidän hyvinvointiinsa liittyvistä asioista sekä saada käsitystä heidän tietotasostaan, jonka perusteella on sitten helpompi suunnitella tulevia hyödynsaajille suunniteltuja tilaisuuksia.

Tällä kertaa keskustelemme miesten ja naisten eroista Intiassa, aiheen valitsevat vapaaehtoiset. Ja haluavat päästä paremmin perille opetettaviensa arkipäivästä ja päätyvät siksi melko haastavaan aiheeseen. Keskustelu on värikästä ja antoisaa, paljon on eroja mutta onneksi vanhempaan sukupolveen verrattuna nykypäivän intialaiset naiset saavat jo hiukan ääntään kuuluville, ainakin useimmissa perheissä.

Tunnin keskustelun jälkeen jätän vapaaehtoiset jatkamaan keskustelua naisten kanssa ja suhaan toimistolle lounaalle. Kello puoli kaksi onkin jo aika saada jotain syötävää suuhunsa ja siihen hyvät puitteet tarjoaa toimiston kattoterassi. Aikamoista luksusta kun toimistolla on oma kokki, joskin parin kuukauden jälkeen alkaa hiukka puuduttaa paikallinen ruoka vaikka se hyvää onkin.

Kathputlin kaduilla.

Iltapäiväksi siirryn kenttätyöntekijämme kanssa toiselle slummialueellemme hänen skootterillaan. Kathputli Nagar on todellinen slummi, noin 5000 asukkaan alueella vain harvalla on käymälä ja talot ovat pieniä, usein yhdessä huoneessa asuu vähintään viisi ihmistä. Täällä käymme viikoittain kenttätyöntekijän kanssa keräämässä taustamateriaalia järjestön hyödynsaajista. Käytännössä haastattelen kenttätyöntekijän avustuksella naisia ja haastattelun tietojen pohjalta heille pyritään muodostamaan henkilökohtaiset voimauttamissuunnitelmat, jotka sisältävät tavoitteita kuinka parantaa heidän elämänlaatuaan.

Tällä kertaa haastateltavana on noin 30-vuotias neljän lapsen äiti. Hän ei käy töissä vaan on kotona, hänen puolisonsa elättää perhettä. Tämä nainen ei myöskään ole koskaan käynyt koulua, ja hän haluaisi nyt alkaa itse osallistumaan lukutaito-opetukseen, jotta ymmärtäisi paremmin lastensa koulutusta. Perheen elämäntilannetta varjostaa aviomiehen väkivaltaisuus ja omistava asenne vaimoaan kohtaan. Päätämme, että muutaman päivän jälkeen on aika tulla jututtamaan aviomiestä, jotta hän antaisi vaimolleen luvan osallistua opetukseen. Tunnin haastattelun aikana jaetaan monia asioita ja tulkkaamisesta huolimatta koen yhteyttä haastateltavani kanssa. Olen iloinen kun hän haastattelun lopuksi osoittaa edelleen halukkuutta ja päättäväisyyttä taivutella itsekin miestään antamaan hänelle luvan tulla tunneillemme.

Kenttätyöntekijämme Nutan tyttärensä kanssa.

Haastattelujen jälkeen menemme vielä käymään teini-ikäisten tyttöjen englannin tunnilla. Tytöt ovat ihania ja innostavia, heidän kanssaan keskustelutkin jo onnistuvat. Tuntinsa päätteeksi tytöistä osa jää tekemään meille hennatatuointeja ja vietämme hauskan puolituntisen ihastellen heidän taitavuuttaan.

Lopulta suuntaan yhdessä muutaman vapaaehtoisen kanssa takaisin kotiin puoli viiden aikaan. Päivä on ollut antoisa, vaikkakin kiireinen. On mahtavaa huomata päivän jälkeen kuinka on saanut taas hetken tehdä juuri sellaista työtä, jossa yhdistyvät sekä ihmisten kanssa oleminen että suunnittelutyö, jota sitäkin tarvitaan että projektit rullaisivat sujuvasti. Nyt on aika nauttia tästä tilaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä työtä sekä kentällä että toimistossa, samanlaista työn eri puolien yhdistämistä on Suomessa hyvin vaikea saavuttaa. Siispä tavallaan voi todeta, että juuri tähän tilanteeseen tämä työ on kaikkea sitä mitä olen toivonut.