This is again India

Tänään piti olla minun viimeinen työpäiväni, ja tosiaan toisin kuitenkin kävi... Mutta aloitetaanpa niistä eilisistä häistä, jotka tosiaan lopulta aiheuttivat sen, että pomoni oli tänään estynyt tulemaan töihin ja tästä syystä johtuen menenkin vielä huomenna käymään toimistolla.

Siis olimme saaneet kutsun, jonka mukaan tilaisuuden piti alkaa klo 17.30. Tätä vähän alun alkaenkin epäilin ja työkaverini Nutanin kutsusta menin ensin hänen siskon luokseen valmistautumaan iltaan. Saavuin Nutanin siskolle, jonka nimeä en nyt tietenkään muista, joskus viiden jälkeen hiukka taas vaikean tuk tuk matkan jälkeen, kuski tunnettuun tapaan "tiesi" mihin ollaan menossa. Siskon perhe oli erittäin mukava, Nutanin sisko on opettaja hallituksen koulussa ja halutulla alalla siis. Kaikki täällä tuntuvat haluavan Government jobin, niinhän se menee että pitkä se on valtion leipä. Siskon parikymppinen tytär oli erittäin innokas puhumaan englantia ja Nutanin vanha isä, joka on koulutukseltaan eläinlääkäri haastoi minua puhumaan kanssaan politiikasta. Varsin viehättävä vierailu intialaiseen perheeseen, jossa oltiin vieraanvaraisia ja komennettiin koko ajan syömään lisää ja kyseltiin haluanko kenties lepäillä välillä, omassa huoneessa makoillen.

Minä Nutanin isän, siskon ja siskon tytön kanssa. Takana pelleilee Nutanin tytär Charu.

Valmistelujen jälkeen, jossa naiset siis pukivat minut sariin suuntasimme joskus puoli kahdeksan aikaan, pimeän jo tosiaan tultua paikallisen valtatien vieressä sijaitsevaan pieneen temppeliin. En ihan ymmärtänyt mitä me siellä tien vieressä seisoskelimme kunnes sain selityksen, olimme aloittamassa sieltä sulhasen perheen ja ystävien muodostamaa kulkuetta, jonka saattelemana sulhanen saapuu juhlapaikalle. Ihmisten valuessa paikalle pääsimme lopulta liikkeellä puoli yhdeksän aikaan. Tässä kulkueessa sulhanen ratsastaa valkoisella hevosella, häntä edeltää juhliva joukko soittokuntineen ja heitä seuraavat valoja kantavat apulaiset. Varsin värikäs kulkue siis oli kyseessä. Saatoimme kulkueessa reilun kilometrin matkan juhlapaikalle, jonne lopulta saavuimme kymmenen aikaan.

Juhlapaikka oli tyypilliseen tapaan värivaloin koristeltu ja täynnä väkeä. Joskin myöhemmin sain kuulla, että häät olivat paikallisella mittapuulla pienet ja vaatimattomat, koska sulhasen suku boikotoi juhlia. Kyseessä oli siis täällä harvinainen rakkausavioliitto, eivätkö he hyväksyneet morsianta. Kulkueen saavuttua perille sulhanen siirtyi vähitellen juhlatilassa olevalle lavalle, jossa hänet edelleen ympäröivät hänen tanssivat miespuoliset ystävänsä. Lavalla oli koristeiden lisäksi kaksi hienoa tuolia, jonne morsiankin sitten lopulta saapui musiikin ja möykän saattelemana. Kun morsiuspari lopulta pääsi lavalle yhdessä vaihtoivat he hymyjen kera kukkaseppeleitä. Tämän jälkeen alkoi seremonian tärkein ja mielestäni hämmentävin osuus, valokuvien ottaminen. Eli kaikki häävieraat käyvät kerrallaan ottamassa kuvan hääparin kanssa, ja pahimmillaan tässä menee tunteja. Me pääsimme onneksi kuvaan eilen ensimmäisten joukossa ja kokonaisuudessaan kuvista selvittiin tunnissa.

Lopulta siis vaille yksitoista saimme ruokaa ja siinä vaiheessa alettiinkin jo huolehtimaan kotiinlähtöä, sillä häät olivat aivan toisella puolella kaupunkia. Kyytikommellusten jälkeen olin lopulta kotona puoli yksi ja kyllä siinä vaiheessa teki mieli repiä sari päältä ja kaatua väsynein jaloin sänkyyn. Kaiken kaikkiaan siis mielenkiintoinen päivä. Häät olivat kyllä kauniit, mutta en oikein usko että niin kovasti hääparin näköiset kuin meillä Suomessa on tapana. Lisäksi kun osallistuin juhlaan sulhasen puolelta pääsin näkemään kovin vähän morsianta, sillä suvuilla on tapana pitää omat seremoniansa ennen yhteistä juhlaa.

Itselläni häät menivät lähinnä keskittyen kaiken uuden seuraamisen ja sen pelkäämisen valahtaako sari pois päältäni. Toiset sen sijaan keskittyivät juhlimiseen, kuten pomoni. Jospa huomenna olisi hänkin jo toipunut niin saisin minä työtodistuksen käteeni ja voisin vaihtaa vapaalle. Sill ylihuomenna Goan rannat odottavat lomalaista ja blogikin päivittynee sitten hitaaseen tahtiin.

Sitä ennen hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, juhlimme sitä huomenna Suomi-mimmien kanssa hienon ravintolan herkkubuffetissa, oi saisipa sieltä lohta ja vaikka salaattia!

P.S On näköjään taas ongelmia kuvien lataamisen kanssa, joten yritänpä huomenna uudelleen!

Viimeisinä viikkoina

…olen hyvästellyt monia rakkaiksi käyneitä ihmisiä ja pohtinut kohtaavatko tiemme enää koskaan.

…olen kokenut olevani niin syvällä töissäni, että lähteminen pelottaa. Toisaalta samalla minua kiusaa ajatus olenko lopulta saanut mitään aikaan. Ja voiko kolmessa kuukaudessa realistisesti juuri mitään aikaan saadakaan?

…olen saanut lupauksia siitä, että olen aina tervetullut takaisin Jaipuriin ja kyselyjä voisimmeko mahdollisesti harkita muuttoa Intiaan.

…olen huomannut, että hahmotan jo hiukan sekavan Jaipurin karttaa.

…olen muuttanut asuinpaikkaani ja arkisia rutiinejani jo ihan siitä syystä, että uudella alueella on vain pakko toimia arjessakin toisin.

…olen todennut, että kolmen kuukauden jälkeen tässä kaupungissa on yhä useita paikkoja, joissa en ole käynyt ja alueita, joita en tunne lainkaan.

…olen alkanut palelemaan, en vain öisin vaan myös aamuisin ja iltaisin. Talvi on siis tulossa ja muistuttaa minua kotimaasta.

…olen havainnut hakeutuvani liian usein länsimaisiin ruokapaikkoihin, vaikka hyvin valmistettu intialainen ruoka hakkaa lopulta pizzat ja subit 1-10.

Kuvituksena tällä kertaa Jaipurin kuuluisa Amberin palatsin apinoita.

…olen huomannut viihtyväni slummissa. Ihmiset siellä ovat pääosin ystävällisiä, kiinnostuneita ja tunnelma on jokseenkin kuin pienessä kylässä. Lapset juoksevat kujilla ja perheet vahtivat vuorollaan toistensa lapsia. Ruokaa valmistetaan yhdessä ja syödäänkin yhdessä, toki monista käytännön syistä johtuen.

…olen jaksanut ihmetellä Intian eläinmaailmaa. Olen taas viikon aikana nähnyt niin kameleita, apinoita, koiria, kissoja, gekkoja, lehmiä, sikoja, vuohia kuin norsujakin. Ja oppinut miltä näyttävät vuohen utareet…

…olen ymmärtänyt omaksuneeni jotain perin intialaisia tapoja kuten sen kuuluisan pään puistelun. Varokaa vaan, kun palaan voi olla hiukka vaikea ymmärtää mitä se tarkoittaa.

…olen ajatellut auringon tekevän ihmeitä ihmisen mielialalle, onhan se sulaa hulluutta, että Suomessa pitää elää niin pitkiä aikoja ilman auringon parantavaa voimaa.

…olen oppinut paljon uutta kuten, että intialaisten pikkulasten silmissä olevat kajalit, joita olen aina kummastellut, on oikeastaan tarkoitettu pitämään pahat henget loitoilla.

…olen saanut yhä uusia ja uusia syitä palata jälleen Intiaan. Yksi niistä on tietenkin palata katsomaan Taj Mahalia, jota kyllä kävimme katsomassa mutta joka sumun vuoksi käytännöllisesti katsoen jäi näkemättä.

…olen kaivannut Suomesta joulunalusaikaa. Siihen helpotusta saadaan huomenna kun vietetään Suomi-mimmien kanssa pikkujouluja!

Siispä viimeistä viikkoa viedään, ensi viikolla maanantai on viimeinen työpäivä ja sitten suuntaan Goalle. Lisää lämpöä ja valoa ja ennen kaikkea lomaa!

Suhteita

Muutaman kuukauden aikana olen saanut huomata, että Intiassa ihmissuhteet eroavat sekä laadultaan että määrältään siitä mihin länsimaisena olen tottunut.

Hyvänä esimerkkinä toimivat perheiden väliset ja sisäiset suhteet, joita olen pohtinut paljon nyt ”marriage seasonin” käynnistyessä. Olen täällä tutustunut joihinkin paikallisiin nuoriin, suurin osa heistä on koulutettuja oman ikäisiäni miehiä, mahtuu joukkoon muutama tyttökin. Vaikka nämä nuoret ovat hyvin moderneja elintavoiltaan ei heille ajatus järjestetystä avioliitosta ole mitenkään tavaton.

Kuvituksena mulle tärkeitä suhteita täällä, tässä rakkaiden kämppisten kanssa.

Ajatus tuntuu minusta varsin kaukaa haetulta, että perhe ja sukulaiset valitsevat aviopuolison, jonka kanssa tulee viettää loppuelämä. Muutaman kuukauden aikana olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että ehkä tälle tavalle toimia on Intiassa jonkinlaisia perusteita. Intia on edelleen hyvin perhekeskeinen yhteiskunta, jossa perheeseen kuuluu vanhempien ja lapsien lisäksi isovanhemmat, tätiä, setiä ja serkkuja. Ei ole mitenkään tavatonta asua saman katon alla ja varakkaimpienkin keskuudessa samanlaista yksityisyyden ja oman tilan käsitettä kuin meillä Suomessa ei ole olemassakaan. Samaan aikaan Intia on myös huomattavien luokkaerojen yhteiskunta, jossa vanhalla kastijärjestelmällä on edelleen vaikutusta. Niinpä kilometrin säteellä toisistaan asuvilla nuorilla ei välttämättä ole mitään yhteistä elämissään.

Tällöin on ehkä järkevääkin ottaa huomioon, että tässä perhekeskeisessä yhteiskunnassa avioliitto ei ole kahden yksilön vaan kahden perheen välinen kauppa. Ja kauppa sanan varsinaisessa merkityksessä kun otetaan huomioon, että tytön perhe maksaa edelleen varsin merkittäviä myötäjäisiä.  Eräs vanhempi intialainen pariskunta, joihin olen tutustunut kertoivatkin, että he eivät haluaisi naittaa tytärtään perheeseen, joka ei ymmärtäisi heidän modernia elämäntapaansa. Heidän mukaansa ei riitä, että nuoret elävät modernisti vaan myös perheen vanhempien tulee ymmärtää ja kunnioittaa samoja arvoja, muutoin nuoret voivat helposti alkaa käyttäytyä vanhempiensa toiveiden mukaan.

Slummeissa törmään järjestettyihin avioliittoihin sekä lapsiavioliittoihin päivittäin. Ei ole mitenkään epänormaalia erityisesti köyhien keskuudessa, että lapset naitetaan alle 10-vuotiaina. Joskin yleensä he muuttavat asumaan yhteen vasta 15 ikävuoden jälkeen. Nuorien tyttöjen kanssa keskustellessa huomaa, että avioliitto on heille suuri pelon ja jännityksen kohde. Se on alku naisen elämään, ja lähipiireissään he ovat nähneet että se elämä saattaa tuoda mukanaan joukon rajoitteita. Toki slummeissakin on monenlaisia avioliittoja, toisissa perheissä päätöksiä tehdään jo yhdessä ja positiivisesti tähän vaikuttaa ennen kaikkea naisten kouluttautuneisuus sekä työssäkäynti.

Omituista mielestäni on myös itselleni avioliittoon luonteisena osana kuuluvan tunteiden näyttämisen puuttuminen. Täällä et koskaan tai ainakaan lähes koskaan näe miestä ja naista kävelemässä käsikädessä tai halaamassa. Tätä tapahtuu kyllä miesten välisissä puhtaasti ystävyyteen perustuvissa suhteissa. Toisaalta nyt nuoret ovat alkaneet hiukan vapautumaan, ja kuulinkin Jaipurissa sijaitsevasta puistosta, jonne nuoret parit menevät istuskelemaan käsikädessä.

Tämän pohdinnan taustalla on hääkutsu, jonka olen saanut. Työkaverini, nuori 26-vuotias mies täältä toimistolta, on menossa naimisiin viikon päästä. Mielenkiinnolla olen menossa näihin häihin, joita useampi päivä juhlitaan. Erityisesti kun hän kutsuessaan sanoi, että hänen perheestään kovinkaan moni ei ole tulossa ja siksi hänelle olisi erityisen tärkeää, että me läheiset työkaverit pääsisimme tulemaan.

Raporttia näistä häistä tulossa reilun viikon päästä, jolloin pääsen pukeutumaan sariin ja raottamaan taas hiukan tämän mielenkiintoisen kulttuurin salaisuuksia.

P.S Kuvat eivät lataudu, yritän lisätä myöhemmin muutamia lisää...

Ulkoilmagalleriassa

Viikonloppuna oli taas aika lähteä reissuun ja tutustumaan kauniin Rajasthanin pikkukyliin. Hyvän ystäväni Allin kautta meille tarjoutui tilaisuus lähteä tutustumaan muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Shekwatin alueeseen, joka tunnetaan varsinaisena ulkoilmagalleriana.

Tämä alue sijoittui aikoinaan suuren kauppareitin varrelle ja alueen kyliin ja kaupunkeihin on rakennettu aatelisten hienoja taloja, joita haveleiksi kutsutaan. Haveleita löytyy toki muaaltakin, mutta Shekwatin alueen haveleilla on tyypillistä niiden mahtavat maalaukset, joita löytyy sekä talojen sisä –että ulkoseinistä. Maalausten aiheet vaihtelevat uskonnollisista aiheista siirtomaa-ajan tapahtumiin. Seinissä saattoi nähdä eri jumalia huvittelemassa keskenään ja löytyipä sieltä myös vanhojen junien ja polkupyörien kuvia.

Hotelliksi muutettua havelia.

Meidän reissuun kuului yöpyminen vanhassa linnassa, Mahansarin kylässä. Linnassa oli hotelli, jota piti linna rakentaneen suvun jälkeläinen. Olihan se aika hulppeata viettää yönsä 280 vuotta vanhassa linnassa. Hotelli oli hieno ja ennen kaikkea sitä pitänyt perhe äärimmäisen ystävällinen, ruoka oli hyvää ja heidän avustuksellaan perehdyimme muidenkin kylien haveleihin. Perheellä oli myös lemmikkejä ja meidän sydämen varasti erityisesti mopsikoira Naughty, joka muistutti kovasti meidän Selmuskasta!

Olihan siellä maalaus poikineen Ainon ja Allin ihmeteltävänä.

Matkaa Mahansarin taitoimme paikallisjunalla, jonne saimme liput puoli kuudelta aamulla hetken taistelun jälkeen. Pienestä sairastelusta huolimatta näimme lauantaina Mandawan kaupungin kauniita haveleita ja piipahdimme vielä pikaisesti alueen suurimmassa kaupungissa Churussa. Sunnuntaina puolestaan tutustuimme Mahansarin linnaan ja haveleihin sekä Rathburin hautamuistomerkkeihin, jotka sijoittuvat samalle ajalle.

Hautamuistomerkkejä samoilla maalauksilla.

Osa haveleista on edelleen perheiden asuntoina, toiset on jätetty heitteille ja toiset puolestaan kunnostettu kauniisti hotelleiksi. Uskomattomia paikkoja, joista voisi saada vaikka millaisen unelmien kodin itselleen. Näissä kauniissa maisemissa kulkeminen keskellä uinuvia kyliä oli kyllä rentouttava kokemus, että eipä mennyt hukkaan tämäkään viikonloppu reissussa rentoutuen.

Toiveita työstä

Minulta on toivottu töihin liittyvää postausta, joten tässä tulee tarinaa eräästä aivan tavallisesta perjantaisesta työpäivästä.

Töihin lähden vaille kymmenen ja yleensä oman tuk tuk kuskin kyydillä. Perjantaina meidän kuski saapuu paikalle, toisinaan hän jättää tulematta milloin mistäkin syystä. Matka toimistolle kestää liikenteestä riippuen kymmenestä minuutista kahteenkymmeneen. Hektisen liikenteen jälkeen aamuisen toimiston hiljaisuus tekee hyvää.

Yleensä aamupäivisin teen toimistohommia, niin nytkin. Tällä kertaa täytyy paneutua järjestön opetusaktiviteetteihin laadittuun uuteen opetussuunnitelmaan, joka on ollut toinen suurista projekteistani. Opetussuunnitelmaa olen laatinut harjoittelun alusta asti, tai pikemminkin avustanut täällä vapaaehtoisena ollutta uusiseelantilaista rehtoria Lynnea  sen laatimisessa. Tässä opetussuunnitelmassa iso paino on yksilökohtaisilla opetussuunnitelmilla, koska naiset ja tytöt, joita opetetaan ovat hyvin eri tasoilla. Käytännössä olen siis seurannut järjestön vapaaehtoisten antamaa käytännön lukutaito-opetusta ja pyrkinyt muodostamaan yhdessä Lynnen kanssa yhtenäisen opetussuunnitelman, joka ottaa huomioon oppilaiden eri tasot.

Lynne oppilaidensa keskellä.

Perjantaina aamuna paneudun opetussuunnitelman viimeisen version puhtaaksi kirjoittamiseen. Sinällään työ on jo edennyt kentälle asti, sillä vapaaehtoiset opettajamme testaavat parhaillaan oppilaiden lähtötasoa ja alkavat sitten pilotoimaan opetussuunnitelmaa. Minun vastuulla on seurata, että suunnitelman noudattaminen alkaa kussakin ryhmässä ja tarvittaessa antaa tukea vapaaehtoisille opettajille uuden suunnitelman omaksumisessa.

Puolen päivän aikaan otan tuk tukin ja kiidän osallistumaan naisten lukutaitoryhmän perjantaiseen keskusteluryhmään. Ambedkar Nagarin alue on semi-slummia täällä sanotaan, mielestäni Intiaksi varsin varakasta slummialuetta, jos nyt slummia ollenkaan. Täällä ovat vapaaehtoiset juuri vaihtuneet ja siksi menen heidän ja kääntäjän avuksi pitämään ensimmäistä yhteistä perjantai keskustelua. Perjantain keskusteluhetkien tarkoituksena on saada naiset puhumaan erilaisista heidän hyvinvointiinsa liittyvistä asioista sekä saada käsitystä heidän tietotasostaan, jonka perusteella on sitten helpompi suunnitella tulevia hyödynsaajille suunniteltuja tilaisuuksia.

Tällä kertaa keskustelemme miesten ja naisten eroista Intiassa, aiheen valitsevat vapaaehtoiset. Ja haluavat päästä paremmin perille opetettaviensa arkipäivästä ja päätyvät siksi melko haastavaan aiheeseen. Keskustelu on värikästä ja antoisaa, paljon on eroja mutta onneksi vanhempaan sukupolveen verrattuna nykypäivän intialaiset naiset saavat jo hiukan ääntään kuuluville, ainakin useimmissa perheissä.

Tunnin keskustelun jälkeen jätän vapaaehtoiset jatkamaan keskustelua naisten kanssa ja suhaan toimistolle lounaalle. Kello puoli kaksi onkin jo aika saada jotain syötävää suuhunsa ja siihen hyvät puitteet tarjoaa toimiston kattoterassi. Aikamoista luksusta kun toimistolla on oma kokki, joskin parin kuukauden jälkeen alkaa hiukka puuduttaa paikallinen ruoka vaikka se hyvää onkin.

Kathputlin kaduilla.

Iltapäiväksi siirryn kenttätyöntekijämme kanssa toiselle slummialueellemme hänen skootterillaan. Kathputli Nagar on todellinen slummi, noin 5000 asukkaan alueella vain harvalla on käymälä ja talot ovat pieniä, usein yhdessä huoneessa asuu vähintään viisi ihmistä. Täällä käymme viikoittain kenttätyöntekijän kanssa keräämässä taustamateriaalia järjestön hyödynsaajista. Käytännössä haastattelen kenttätyöntekijän avustuksella naisia ja haastattelun tietojen pohjalta heille pyritään muodostamaan henkilökohtaiset voimauttamissuunnitelmat, jotka sisältävät tavoitteita kuinka parantaa heidän elämänlaatuaan.

Tällä kertaa haastateltavana on noin 30-vuotias neljän lapsen äiti. Hän ei käy töissä vaan on kotona, hänen puolisonsa elättää perhettä. Tämä nainen ei myöskään ole koskaan käynyt koulua, ja hän haluaisi nyt alkaa itse osallistumaan lukutaito-opetukseen, jotta ymmärtäisi paremmin lastensa koulutusta. Perheen elämäntilannetta varjostaa aviomiehen väkivaltaisuus ja omistava asenne vaimoaan kohtaan. Päätämme, että muutaman päivän jälkeen on aika tulla jututtamaan aviomiestä, jotta hän antaisi vaimolleen luvan osallistua opetukseen. Tunnin haastattelun aikana jaetaan monia asioita ja tulkkaamisesta huolimatta koen yhteyttä haastateltavani kanssa. Olen iloinen kun hän haastattelun lopuksi osoittaa edelleen halukkuutta ja päättäväisyyttä taivutella itsekin miestään antamaan hänelle luvan tulla tunneillemme.

Kenttätyöntekijämme Nutan tyttärensä kanssa.

Haastattelujen jälkeen menemme vielä käymään teini-ikäisten tyttöjen englannin tunnilla. Tytöt ovat ihania ja innostavia, heidän kanssaan keskustelutkin jo onnistuvat. Tuntinsa päätteeksi tytöistä osa jää tekemään meille hennatatuointeja ja vietämme hauskan puolituntisen ihastellen heidän taitavuuttaan.

Lopulta suuntaan yhdessä muutaman vapaaehtoisen kanssa takaisin kotiin puoli viiden aikaan. Päivä on ollut antoisa, vaikkakin kiireinen. On mahtavaa huomata päivän jälkeen kuinka on saanut taas hetken tehdä juuri sellaista työtä, jossa yhdistyvät sekä ihmisten kanssa oleminen että suunnittelutyö, jota sitäkin tarvitaan että projektit rullaisivat sujuvasti. Nyt on aika nauttia tästä tilaisuudesta ja mahdollisuudesta tehdä työtä sekä kentällä että toimistossa, samanlaista työn eri puolien yhdistämistä on Suomessa hyvin vaikea saavuttaa. Siispä tavallaan voi todeta, että juuri tähän tilanteeseen tämä työ on kaikkea sitä mitä olen toivonut.